”YHTEISKUNNAN verosyöpöt kuriin.”

”Kallis oravanpyörä – taakka valtiolle ja kunnille.”

”Skandaali – kustannukset räjähtävät käsiin!”

Julkisten rakennushankkeiden kalleus sai talvella kirjoittajat liikkeelle. Pihdeissä oli etenkin kaksi megaluokan hanketta Helsingissä: Kruunusillat ja Olympiastadion. Niiden isous ja monimutkaisuus saatettiin yksinkertaistaa jopa alan yritysten ahneudeksi.

Mitä tästä kaikesta pitäisi nyt pölyn laskeuduttua ajatella? Ainakin hankkeiden mittasuhteita ja vaikuttavuutta voisi käsitellä aiempaa monipuolisemmin.

Esimerkiksi Kruunusillat on ainutlaatuinen, kymmenen kilometriä pitkä ja kolme siltaa sisältävä joukkoliikenneyhteys Helsingin keskustasta meren yli Laajasalon kaupunginosaan. Tämäntyyppisiä hankkeita tehdään ani harvoin. Uuden yhteyden varassa syntyy tuhansia uusia asuntoja ja työpaikkoja metropolialueelle, joka tuottaa 37 prosenttia maan bruttokansantuotteesta.

Olympiastadion puolestaan on toinen Pohjoismaiden kahdesta kesäolympialaisten näyttämöstä, uniikki kohde siis sekin. Historiallinen rakennus päivitettiin täysin tähän päivään. Nyt se mahdollistaa tapahtumat ja harrastustoiminnan, jotka tuottavat verotuloja sekä vaikeammin rahassa mitattavaa hyvinvointia ja yhteisöllisyyttä seuraavatkin vuosikymmenet – mutta aiempaa vähäpäästöisemmin ja käyttäjäystävällisemmin.

Vastaavaa harvinaislaatuista ja vaativaa julkista rakentamista ovat laajat raidehankkeet tiiviin kaupunkirakenteen sisällä – vaikkapa metroverkon laajennus. Hankalaa, riskialtista ja kallista, joku sanoo. Kuitenkin juuri näillä hankkeilla mahdollistetaan yhteensä sadat tuhannet uudet asunnot ja työpaikat sekä siirtymä vähähiiliseen liikkumiseen.

JOISSAKIN suurhankkeissa kustannusarvio silti ylittyy jopa vielä sen jälkeen, kun päättäjät ovat hyväksyneet hankesuunnitelman. Miksi? Eikö tästä sitten saisi puhua?

Puhua pitää, eikä alan toimijoilla ole asiassa piiloteltavaa. Käydään seuraavaksi vähän läpi, miksi rahaa joskus joudutaan käyttämään enemmän kuin aluksi ajateltiin.

Tiettyyn pisteeseen asti hankkeen hinta määrittyy suunnitteluvaiheen valinnoilla. Mitä yksityiskohtaisemmin kaikki suunnitellaan etukäteen, sitä tarkempi loppuhinta pystytään haarukoimaan. Tässäkin löytyy optimi, jonka jälkeen voi puhua jo ylisuunnittelusta. Pikkutarkkaan suunnitteluun käytetty aika ja raha valuvat hukkaan, kun suunniteltua on pakko muokata käytännön työn edetessä.

Päätös määrärahasta tehdään siis päätöshetken tietojen ja suunnitelmien pohjalta. Tästä kuluu rakentamisen aloittamiseen jopa vuosia. Tuona aikana moni asia muuttuu. Tiedon määrä ja ymmärrys käyttötarpeesta kasvavat. Suunnitelmat tarkentuvat.

Hankkeen loppuhintaan vaikuttavat lopulta niin käyttäjät, tilaaja, suunnittelija kuin urakoitsijakin, unohtamatta viranomaisia, lainsäätäjiä tai poliittisia päättäjiä. Mitä uniikimpi hanke, sitä enemmän siihen kohdistuu vaatimuksia, odotuksia ja toiveita.

Vaativissa hankkeissa pelkät olosuhderiskit ovat isoja. Esimerkiksi etukäteen tehdyt maaperätutkimukset ovat tarkkoja, mutta pistemäisiä. Maapohja voi niistä huolimatta olla paikoin hyvin vaikeasti rakennettava. Vanhan rakenteen purkaminen taas voi paljastaa yllätyksiä, jotka pistävät korjaussuunnitelmat uusiksi. Samat riskit on kodin remontoijallakin, mutta stadionluokan rempassa kustannusvaikutukset saa heti kertoa jopa tuhansilla.

ISOIHIN hankkeisiin liittyy vääjäämättä eritasoisia lisä- ja muutostöitä. Perimmäinen totuus siitä, mihin lisärahat menevät on silti tylsääkin tylsempi: niillä tehdään lisää töitä.

Lisä- ja muutostöiden ansiosta hankkeiden päättyessä on saatu enemmän kuin mitä alussa lähdettiin hakemaan tai on onnistuttu pitämään realisoituneista riskeistä huolimatta alun tavoitteista kiinni.

Ja kyllä: joskus urakoitsijan tarjous on myös oikeasti alihinnoiteltu. Sekään ei automaattisesti ole vedätystä. Urakoitsija voi laskea väärin tai ymmärtää urakkavaatimuksen eri tavalla kuin tilaaja. Taustalla voi olla jokin ylivertainen kilpailuetu tai innovaatio, jonka ansiosta hankkeen voi tarjota halvemmalla.

Oli niin tai näin, osaava tilaaja laskee urakalle aina oman hinta-arvionsa. Ylilyönnit herättävät terveen epäilyksen. Viimeistään urakkaneuvotteluissa tarjous käydään läpi kohta kohdalta varmistaen, että urakoitsija todella pystyy suoriutumaan velvoitteistaan tarjoamallaan hinnalla.

ON myös hyvä huomata, että valtaosa hankkeista etenee tälläkin hetkellä omaa ennustettavaa rataansa aikataulussa ja budjetissa – ja jopa alittaa ne.

Infrahankkeissa onnistumisia tulee viime vuosilta mieleen useita: Tampereen rantatunneli ja ratikka, E18 välillä Hamina–Vaalimaa, Kehä I Espoon rajalta Hämeenlinnanväylälle, Helsingin Pohjoisbaana, Kokkolan meriväylä, Klaukkalan kehätie, Lahden kehätie.

Näitä hankkeita yhdistää vahva tilaaja sekä oikeanlainen projektimalli, joiden ansiosta rakennusyritysten osaamista ja kokemusta on pystytty hyödyntämään hankkeen suunnitteluvaiheesta asti.

PÖLYN alta näyttää paljastuvan lopulta aika vähän kohujutun ainesta.

Mistä sitten kertoo se, että yksittäisiä suuria rakennushankkeita roimitaan julkisuudessa räväkästi ja liioitellen?

Ei ainakaan siitä, mitä hankkeissa todellisuudessa saadaan aikaan, mutta ehkä vähän siitä, että Suomessa tulevaisuuteen investointi usein pelottaa. Meillä nähdään helposti vain rahanmeno tänään, mutta ei investointien avaamia tulevaisuuden kasvumahdollisuuksia.

Ehkä juuri siksi Suomi on kansainvälisissä kasvuvertailuissa peränpitäjien joukossa (lue Talouselämän juttu). Ero esimerkiksi Ruotsiin on tuntuva ja kasvamaan päin.

Hyvin valittu julkinen rakennusinvestointi luo edellytyksiä yksityisille investoinneille, jotka ruokkivat kasvua ja hyvinvointia vuosikymmeniä.

MONI seikka lisää entisestään painetta julkiseen rakentamiseen lähivuosina.

Talot, liikenne ja yhdyskuntatekniset verkostot on uudistettava vähäpäästöisiksi, jotta pääsemme ilmastotavoitteisiimme.

Kaupungistumisen myötä syntyy tarvetta rakentaa lisää elämän edellytyksiä siellä, minne yhä isompi osa ihmisistä ja työmahdollisuuksista keskittyy.

Rakennetun ympäristön omaisuuden tila -raportin (Roti.fi) mukaan rakennuksiin ja infraan on sitoutunut 83 prosenttia Suomen kiinteästä pääomasta. Joukossa on vähintään sadan miljardin edestä sotien jälkeisinä vuosikymmeninä valmistuneita rakenteita, jotka ovat joko peruskorjaus- tai purkuiässä. Korjausvelkapommia ei voi jättää jälkipolville.

Paine uudistua rakentamisen avulla on suuri etenkin kunnissa. Tämä korostaa kuntavaalien tärkeyttä. Jokaisella valtuutetulla olisi hyvä olla perusymmärrystä rakentamisen asioista.

VIIME aikoina on tuntunut, että kuka vain ohikulkija käy rakennusalan sisäpiiriläisestä, jolta voi tarkistaa faktat niin alan katteista, laadusta kuin hinnoittelustakin. Jatkossa tietolähteen valinnassa kannattaa olla tarkempi, jotta emme ala pelkojemme ja ennakkoluulojemme takia pantata tulevaisuuden rakentamista.

On myös paljon toimialan perinpohjin tuntevia tietolähteitä. Tänä keväänä esimerkiksi Rakennusteollisuus RT:llä ja INFRAlla on ollut julkisista rakennushankkeista päättäville erityisen hyviä uutisia.

Rakentaminen ei ole ylikuumenemassa, osoitti RT:n kevään suhdannekatsaus. Kapasiteettia on siis tarjolla, kilpailutilanne pitää hinnat kurissa ja korkotasokin on houkutteleva.

Koskaan ei ole fiksua käpertyä sisäänpäin ja alkaa vetää rukseja tulevaisuusinvestointien päälle. Juuri nyt se on suorastaan umpihullua. Kaikkein kalleimmaksi yhteiskunnalle tulee aina rakentamatta jättäminen.

Joko tiesit tämän rakentamisesta?

• Rakentamiseen käytetystä rahasta 30–40 prosenttia palautuu yhteiskunnalle veroina ja veronluonteisina maksuina.

• Rakennettu ympäristö ja sen kunnossapito työllistävät joka viidennen suomalaisen.

• Miljardilla eurolla ala työllistää 13 000–16 000 ihmistä.

---

Paavo Syrjö toimitusjohtaja INFRA ry