HELSINKI on onnistunut vähentämään merkittävästi päästöjään ja kulujaan rakentamisessa syntyviä maamassoja kierrättämällä (ks. esim. HS 10.3.2020). Kaupunki onkin toiminut omissa rakennushankkeissaan varsin ansiokkaasti, mutta se on vain osatotuus.

Suomessa kiviainesten kokonaiskäyttö on pysynyt melko vakaana 2000-luvulla. Ison käyttömäärän sisällä on kuitenkin nähtävissä selvät trendit.

Helposti käyttöön otettavat sora- ja hiekkavarannot alkavat huveta, ja niiden osuus kokonaiskäytöstä on siksi pienentynyt. Vastaavasti työmailta peräisin olevan louheen hyödyntäminen kiviainestuotteiden raaka-aineena on kasvanut samassa suhteessa.

TARKKOJA tietoja työmailla syntyvien maa-ainesten kokonaismäärästä ei ole. Määrän voidaan kuitenkin olettaa olevan karkeasti samaa luokkaa kuin mitä kiviaineksia kaiken kaikkiaan Suomessa käytetään.

Kun yhteiskunta nojaa yhä enemmän kiertotalouteen, herää helposti ajatus, että iso osa kiviaineksista olisi korvattavissa työmailta peräisin olevilla maa-aineksilla. Yhtälö ei ole kuitenkaan ihan yksinkertainen.

Merkittävässä osassa kiviainesten käyttökohteista kiviainekselle on asetettu niin korkeat laatuvaatimukset, ettei niitä voida maa-ainesten ominaisuuksilla saavuttaa. Työmailla syntyvistä louheista jalostetaan jo nyt kiviainestuotteita, mutta harmaita hiuksia aiheuttavat ne maa-ainekset, jotka eivät sellaisenaan rakentamiseen sovi.

Helsingissä on saatu hienoja tuloksia maamassojen koordinoinnissa, mutta Helsinkikin kuorii ylijäämämaista käyttöönsä vain helpoimmin jatkokäyttöön soveltuvat maa-ainekset. Loput jäävät usein yksityisten urakoitsijoiden vastuulle. Koska kaupungilla ei ole osoittaa rakentamiseen kelpaamattomille massoille loppusijoituspaikkaa, yritykset joutuvat kuljettamaan niitä kauas, Helsingistä jopa kymmenien kilometrien päähän.

ONGELMAN ratkaisua ei voi enää siirrellä hamaan tulevaisuuteen. Etenkin yksityisistä rakennushankkeista aiheutuu maa-ainesten kuljetuskuluja ja -päästöjä, jotka eivät näy lainkaan hiilineutraliteettia tavoittelevan Helsingin ilmoittamissa luvuissa.

Maa-aines, jolle ei kaivuhetkellä voida osoittaa hyödyntämiskohdetta muuttuu jätteeksi. Tämän jälkeen sen varastointi edellyttää ympäristölupaa, ja aineksia voidaan varastoida vain luvassa määrätyllä alueella. Näiden alueiden tulisi sijaita mahdollisimman lähellä paikkaa, josta maa-ainekset ovat peräisin – siis lähellä rakentamispaikkaa.

Tavoitteena pitää olla kokonaisvaltainen, ennakoiva maankäytön suunnittelu, jossa rakentamispaikkojen maa-ainesvirrat tunnistetaan jo varhain. Näin mahdollisimman isolle osalle rakentamisen aikana syntyvistä ylijäämämassoista ehditään löytää järkevä käyttökohde tai sijoituspaikka läheltä. Tämän seurauksena jätteen määrä vähenee sadoilla tonneilla ja neitseellisiä luonnonvaroja säästyy.

YLIJÄÄMÄMASSOJEN hyötykäyttö lisääntyy hyvällä suunnittelulla, mutta osalle massoista tullaan aina tarvitsemaan myös alueita loppusijoitukselle. Tähän tarpeeseen vastaavat alun uutisjutussa mainitun Espoon Kulmakorven kaltaiset läjitysalueet. Niiden tulee kuitenkin sijaita lähellä rakentamisen painopisteitä.

Kaikkiin kiviainestarpeisiin ei voida vastata kierrätysmateriaaleilla. Kestävän rakentamisen näkökulmasta tärkeää on turvata uudenkin kiviaineksen saatavuus lähellä käyttökohteita, eli alueilta, joilla rakentaminen on vilkasta. Siksi Kulmakorvessakin louhitaan myös kalliota rakentamisen tarpeisiin. Tämä pienentää kuljetuksista aiheutuvia päästöjä ja säästää kuntalaisten veroeuroja.

RAKENNUSALA on yksi merkittävimmistä luonnonvarojen kuluttajista ja jätteiden tuottajista. Kiviaines on puolestaan Suomen eniten käytetty rakennusmateriaali: sitä kuluu meillä vuosittain noin 20 tonnia per asukas. Niinpä myös suurin osa rakentamisen jätteistä koostuu maa- ja kiviaineksista. Niiden käytön kehittäminen todella kannattaa.

Juha Laurila 
elinkeinojohtaja
INFRA ry