Jukka Hietavirta 
työsuojeluinsinööri
Etelä-Suomen aluehallintovirasto
(kuvassa Kustaa II Aadolf)

1600-LUVULLA RUOTSI oli alueellinen suurvalta. Kuningas Kustaa II Aadolfin ulkopolitiikkaa ohjasi vallankaappauksessa Ruotsin kruunun menettäneen Puolan hallitsijan Sigismundin pelko.

Sotilaallisen iskukyvyn vahvistamiseen tarvittiin taalereita, joita Kustaa päätti takoa perustamalla kaivoksia.

Samoihin aikoihin vuoriteollisuuden perustamisen kanssa alettiin säätää rajoituksia ammattikuntajärjestykseen perustuviin töihin pääsemiseen. Tietyt työt haluttiin rajata vain ammattilaisille.

Näin syntyi Suomen ensimmäinen työelämää käsittelevä kirjoitettu säädös.

KUSTAAN KAIVOSHANKKEET osoittautuivat taloudelliseksi katastrofiksi, mutta moderni hallinto ja lainsäädäntö alkoivat kehittyä. 1700-luvulla annetiin ensimmäinen puhtaasti työturvallisuuteen liittyvä määräys: ”Määräys erityisistä varokeinoista työntekijän varjelemisesta vuorityössä uhkaavilta tapaturmilta”.

Kruunulla oli selkeä tavoite: pidetään tuottavat kaivosalan ammatti-ihmiset työkykyisinä – talonpojista ei niin väliä.

Tavoitteen toteuttamisessa kuninkailla oli yksi iso ongelma. Lainsäädännön valvomiseksi ei ollut virkakoneistoa.

”1700-luvulla annettiin 
ensimmäinen puhtaasti 
työturvallisuuteen 
liittyvä määräys.”

Ongelma alkoi ratketa 1800-luvulla, kun Suomi oli jo osa Venäjän keisarikuntaa. Vuonna 1889 annettiin ensimmäisenä varsinaisena työsuojelusäädöksenä pidetty ”Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus teollisuusammateissa olewain työntekijäin suojelemisesta”. Siinä rajoitettiin lasten työaikaa ja kiellettiin lapsen tai nuoren naisen työnteko maanalaisissa kaivoksissa ja kivilouhimoissa.

Vuonna 1916 tuli voimaan asetus ammatin vaaralta suojelemisesta, jonka nojalla Senaatti antoi 1927 järjestysohjeet kivenlouhintaa, -hakkuuta ja -hiontaa varten. Panostajan ja räjäyttäjän tointa saivat hoitaa vain virallisen hyväksynnän saaneet luotettavat henkilöt. Järjestysohjeet sisälsivät määräyksiä räjähdysaineista, sytytysvälineistä, reikien poraamisesta, panostamisesta, sähkösytytyksestä sekä louhitun kiven käsittelystä ja kuljetuksesta.

ENSIMMÄISESTÄ SÄÄDÖKSESTÄ ehti kulua pari vuosisataa, kunnes valtiovalta alkoi valvoa organisoidusti turvallisuusmääräysten noudattamista. Modernin työsuojeluvalvonnan perustana oli runsas sata vuotta aiemmin perustettu ammattientarkastus.

1970-luvun alussa perustettiin Työsuojeluhallitus ja työsuojelupiirit. Näiden tehtävät ja toimivalta määriteltiin työsuojelun valvontalaissa. Pääasiallinen tavoite oli valvoa työturvallisuuslakia ja sen nojalla annettuja asetuksia.

Alku ei ollut lupaava. Työsuojeluhallinto ”hajasijoitettiin” Tampereelle, minkä johdosta puolet virkamiesten työajasta meni Helsinki–Tampere-junassa istumiseen. Toinen puolikas kului pitkillä lounailla.

”Puolet virkamiesten 
työajasta meni junassa
istumiseen. Toinen puolikas
kului pitkillä lounailla.”

1970- ja 1980-luvuilla työsuojelun painopisteenä oli tapaturmien torjunta. Tavoitteena oli toimittaa tarkastuksia vaarallisimmilla aloilla kuten rakentamisessa ja kaivostoiminnassa.

Hallinnon strategia ei ollut paljon muuttunut sitten 1700-luvun, eikä työturvallisuus viranomaisaloitteisesti paljoa parantunut. Tapaturmataajuudet olivat korkeat ja kuolemantapauksia sattui rakentamisessa pahimmillaan noin yksi viikossa.

1990- JA 2000-LUVULLA tilanne alkoi dramaattisesti parantua.

Työsuojelun tasoa eivät suinkaan nostaneet viranomaisten tarkastukset, vaan yritysten omaehtoinen kehitystyö turvallisuuden parantamiseksi. Tapaturmat ja huono työturvallisuuden taso alettiin yleisesti mieltää kustannuksia lisääväksi tekijäksi.

Infra-alalle kehitettiin turvallisuuden tasoa mittaava MVR-mittari samanaikaisesti talopuolen TR-mittarin kanssa. Nyt oli ensimmäistä kertaa numeraalista ja yhteismitallista dataa turvallisuuden tasosta. Mittarien avulla oli myös helppo huomata korrelaatio tapaturmien sattumisen ja mittari-indeksin välillä. Työterveyslaitoksen tutkimuksen perusteella tapaturmataajuus puolittui, kun indeksi nousi 50:stä 90:een prosenttiin.

”Työsuojelun tasoa eivät suinkaan
nostaneet viranomaisten
tarkastukset, vaan yritysten
omaehtoinen kehitystyö.”

Olosuhdemittareihin perustuen kehitettiin 20 vuotta sitten merkittävä työsuojelun innovaatio: turvallisuuskilpailut. Ensimmäistä kertaa työntekijöillä, työnantajilla ja viranomaisilla oli yhteinen työturvallisuutta edistävä hanke – 300 vuotta Ruotsin kuninkaan vuorityötä koskevaa asetusta myöhemmin.

Kun turvallisuuskilpailut alkoivat, maarakennusyritysten tapaturmataajuus oli noin 50 miljoonaa työtuntia kohden. Talorakentamisessa luku oli noin 80.

Vuoden 2017 turvallisuuskilpailussa taajuudet olivat laskeneet jopa alle kymmenen.

VALTIOVALLAN JA työsuojeluviranomaisten olettaisi olevan tyytyväisiä turvallisuuskilpailuiden saavutuksiin. Näin ei kuitenkaan ole.

Vastikään eläköityneen STM:n työsuojeluosaston ylijohtajan mielestä turvallisuuskilpailuihin osallistuminen ei kuulu viranomaisten tehtäväkenttään, koska ne eivät toteuta viranomaisten perustehtävää eli lainsäädännön valvontaa ja toimenpanoa.

Perustelu ontuu. Virkamiesten toteuttama kilpailu on juuri ylijohtajankin peräänkuuluttamaa turvallisuusmääräysten valvontaa.

”Turvallisuuskilpailujen
avulla tapaturmien
alenema on ollut merkittävästi
tavoitetta suurempi.”

Työsuojeluhallinnon nimenomaisena tavoitteita on saada työpaikkatapaturmien määrää alennettua 25 prosenttia vuoteen 2020 mennessä. Turvallisuuskilpailujen avulla alenema on ollut merkittävästi suurempi.

AVARUUSAJAN INFRA-ALAN valvonnan vaikeudet eivät rajoitu rationaalisten hankkeiden kuten turvallisuuskilpailuiden alasajoon.

Valvonnan laatua ja vaikuttavuutta heikentävät työsuojeluhallinnon virkarakenne ja virkamiesten puutteellinen substanssiosaaminen. ”Infra”-termin alle on työsuojeluhallinnossa kuulunut tavanomaisen maa- ja vesirakentamisen lisäksi muun muassa räjäytys- ja louhintatyöt, kaivos- ja kiviainestoimiala sekä pilaantuneiden maiden kunnostaminen. Asioihin vihkiytyneet virkamiehet vain puuttuvat: hallinnon viimeinen vuoriteknikko-ylipanostaja jäi eläkkeelle vuonna 2017. Korvaajalle ei nähty tarvetta.

Ruotsin kuningas piti kaivosalaa ammattilaisten työnä. Moderni työsuojeluhallinto puolestaan kelpuuttaa kaivosten ja muun infran valvontaan lähes kenet tahansa. Pohjolan Leijona Kustaa II Aadolf on liikanimensä ansainnut.