Anteeksi, naiset

anu_2016Anu Ginström
päätoimittaja, viestintäpäällikkö
INFRA ry
twitter.com/gnstrm

MUNAAN TÖISSÄ melkein joka päivä.

Joku saattaa tietää tunteen: ilmalento, kaksois-lutz ja ohikiitävä hetki aikaa miettiä, onko edessä täydellinen mahalasku vai täpärä pelastautuminen luistimille. Täpärät pelastautumiset ovat onneksi yleisimpiä.

Viimeisin tunarointini on laadultaan megaluokkaa, mutta surullista kyllä, omalla toimialallani kukaan tuskin panee sitä edes merkille.

Teen työkseni viestintää rakennusalalla. Yhdessä lukuisten alan toimijoiden kanssa pyrimme tuomaan mielikuvaa alasta 2020-luvulle.

Teen esimerkiksi lehteä infrarakentamisen maailmasta: ihmisistä, jotka rakentavat ja pitävät kunnossa vaikkapa teitä, siltoja tai tunneleita. Yrityksistä, joiden pääbisnes on parantaa maailmaa ihan konkreettisesti lisäämällä liikkumisen sujuvuutta, nopeutta ja turvallisuutta.

Viimeksi lehteä kasatessani törttöilin tosi pahasti. Unohdin sisältöä suunnitellessani täysin puolet suomalaisista. Voit selata lehden tästä ja yrittää arvata, mistä on kyse.

Tapahtunutta voi ehkä yrittää lähestyä myös lyhyen tarinan kautta.

OLIPA KERRAN pieni perhe: taitava ja kiitetty, bisneksissään menestynyt maarakennusurakoitsija, hänen sosiaalityöntekijänä toimiva puolisonsa ja heidän kahdeksanvuotias poikansa.

Mukavasti pärjäävällä perheellä oli mökki melko lähellä kotia, rantamaisemissa. Siellä he kävivät aina, kun vain aikaa oli.

Eräänä päivänä isä ja poika olivat matkalla mökille ja joutuivat liikenneonnettomuuteen. Isä kuoli heti ja lepäsi jo ruumispussissa kauempana, kun poika vielä vaikeroi jyrkältä tienpenkalta alas vierineen auton puristuksissa.

Autoa nostamaan hälytettiin paikallinen maarakentaja koneineen. Kesken nosto-operaation urakoitsija säpsähti ja huudahti: ”Tämähän on poikani!”

Hetkinen… Miten tämä on mahdollista?

JOS ET HETI keksi vastausta, älä syytä kankeaa järjenjuoksuasi.

Syy on ennemminkin vuosituhantisten uskomusten jatkumossa, jossa olet nyt itse yhtenä lenkkinä – siirtämässä omaa uskomusmaailmaasi jälkipolville.

Onnettomuuspaikalle kutsuttiin hätiin tietysti pojan äiti – se taitava ja kiitetty maarakentaja ja ison maarakennuskoneen käyttelijä. Surullista kyllä, hänen sosiaalityöntekijäpuolisonsa on nyt poissa.

Asian hoksaaminen voi kestää, ja monella on tähän selityskin valmiina: tarinan kuvaama tilannehan on todella epätodennäköinen. Suorastaan mahdoton.

Hyvä vasta-argumentti, mutta mitä voimme tehdä asialle?

Rakennuslehden selvityksen mukaan naisten määrä kasvaa rakennustyömaiden työnjohdossa hyvin hitaasti. Osuus on isoissa yrityksissä nyt 8–16 prosentin luokkaa. Pk-yrityksissä oletan osuuden olevan pienempi.

Alan työnjohtopula ei ota hellittääkseen, joten kyse on merkittävästä resurssikysymyksestä. Meillä ei ole varaa jatkaa vanhaa uskomusten ketjua.

SEN SIJAAN MEILLÄ on paljon keinoja vaikuttaa auto-onnettomuustarinan tuleviin tulkintoihin.

Voimme lakata käyttämästä sanoja rakennusmies, inframies, tietyömies, mittamies, sähkömies tai putkimies. Kieli rakentaa todellisuutta, jossa elämme. Sanavalinnat vaikuttavat siihen, miten maailmaa tulkitsemme.

Voimme levittää tietoa alasta, joka sopii tekniikasta, reilusta meiningistä ja näkyvästä työstä kiinnostuneille ihmisille.

Voimme työaika- ja muilla joustoilla tehdä alasta sopivan kaikissa perhetilanteissa oleville.

INFRA-LEHDESSÄ äänessä olivat lopulta lähes pelkästään miehet. Yksi ”mittamieskin” tekstissä vilahti. Päätoimittajana huomasin virheeni vasta, kun lehti alkoi olla valmis.

Lehden vääristynyt painotus ei anna oikeaa kuvaa todellisuudesta – ainakaan siitä todellisuudesta, jossa itse haluaisin elää 10 tai 20 vuoden kuluttua.

Kärjistänkö? Liioittelenko? Murehdinko suotta mokailuani ja naisten puuttumista rakennusalalta?

Kertokaa, että olen väärässä. Jakakaa hienoja tarinoita upeista naisista, joita teillä on töissä. Vääristäkää vaikka kuvaa ihan tahallaan. Mallia voi ottaa esimerkiksi (ruotsalaisesta, kuinkas muuten) SSAB:stä, jonka markkinointikuvissa on takuulla moninkertaisesti enemmän lapsia, naisia ja maahanmuuttajia kuin heillä on töissä. (Yksi suosikeistani on heidän otsikkokuvansa Twitterissä.)

En usko, että positiivisen diskriminaation myötä maarakennusala kadottaisi sitä perinteistäkään kohderyhmäänsä: isoista koneista innostuvia maatalon poikia ja pikkulegoista maailmankaikkeuksia rakentavia perusinsinöörin poikasia.

Kaupungistuva ja rakennetun ympäristön osalta korjausikään tullut Suomi elää rakentamisen ruuhkavuosia. Lukuisilla käynnissä olevilla työmailla, niin infra- kuin talonrakentamisessa, on kova kysyntä ammattilaisille sukupuoleen katsomatta.

___ ___ ___
Koska miltei kaikki hyvä maailmassa on kierrätettyä ja moneen kertaan paikattua, myös tämän kirjoituksen ensimmäinen versio julkaistiin jo Infra-lehden 3/2017 pääkirjoituksena. Tekstiä on muokattu paljon nettijulkaisua varten. Voit katsoa itse, miten.

KOMMENTOI KIRJOITUSTA

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s