Paikallinen sopiminen edellyttää luottamusta

TYÖMARKKINARINTAMALTA ON viime aikoina syötetty kansalle uutta termistöä.

Kovasti yritettiin yhteiskuntasopimusta ja lopulta työmarkkinoiden keskusjärjestöt saivat aikaan kilpailukykysopimuksen. Sen seurauksena pakkolakipaketin valmistelu jäädytettiin. Samalla sieltä ja täältä on toitotettu, että paikallista sopimista pitää lisätä.

Kilpailukykysopimuksen kohtalo on vielä auki, vaikka määräaika tuli ja meni. Elämme mielenkiintoisia aikoja.

Se kuitenkin näyttäisi olevan jo selvää, että rakennusalalla työntekijöiden ja toimihenkilöiden työehtosopimuksista neuvotellaan vasta ensi talvena.

KESÄLLÄ 2015 oikeus- ja työministeri Jari Lindström antoi yhteistoiminta-asiamies Harri Hietalan tehtäväksi selvittää paikallista sopimista. Asia on hallitusohjelmassakin.

Lokakuisessa selvityksessään Hietala ehdotti muutoksia muun muassa yhteistoimintalakiin ja työaikalakiin.

Asia ei ole toistaiseksi edennyt, mutta kilpailukykysopimuksessa otettiin kantaa myös paikalliseen sopimiseen.

Sopimuksessa on kirjaus, jonka mukaan työehtosopimuksissa tulee edistää paikallista sopimista ja parantaa siinä yhteydessä henkilöstön edustajien toimintaedellytyksiä.

HIETALA MÄÄRITTELI selvityksessään, että paikallisella sopimisella tarkoitetaan niin sanottua toisin sopimista. Ellei paikallista sopimisoikeutta jossakin asiassa käytetä, noudatetaan laissa tai työehtosopimuksessa olevaa pääsääntöä.

Asia ei ole uusi. Työehtosopimuksissa on jo nyt moniakin pykäliä, jotka mahdollistavat paikallisen sopimisen. Se, miten paljon niitä käytetään, vaihtelee. Jonkun mielestä joustoja on jo, jonkun mielestä ei juuri lainkaan.

Maa- ja vesirakennusalan työehtosopimus tarjoaa paikallisen sopimisen mahdollisuuksia muun muassa työajan osalta. Keskimääräistä työaikaa käytettäessä säännöllinen työaika voidaan järjestää toisin kuin pääsäännön mukainen 8 tuntia päivässä maanantaista perjantaihin. On mahdollista työskennellä esimerkiksi maanantaista torstaihin 10 tuntia päivässä, jolloin perjantai onkin vapaapäivä.

Loppujen lopuksi se, käytetäänkö paikallisen sopimisen mahdollisuutta, ei ole lailla tai työehtosopimuksilla rajattavissa.

SOPIMINEN TARKOITTAA, että tehdään sopimus. Tarvitaan vähintään kaksi osapuolta, jotka ovat yhtä mieltä siitä, että sopimuksen tekeminen tarpeellista ja perusteltua. Tämän lisäksi tulee olla yksimielisyys siitä, millaisilla ehdoilla sopimus tehdään.

Kun työpaikalla sovitaan jostain asiasta paikallisesti, sopijapuolina ovat työnantaja ja työntekijät, joita edustaa yleensä luottamusmies. Kyseessä ei ole yksipuolinen sanelu. Molempien osapuolten täytyy olla sitä mieltä, että sopimus kannattaa. Sopimukseen pääseminen saattaa edellyttää neuvotteluja ja kompromisseja.

Hietala totesi selvityksessään tärkeimmän paikallista sopimista lisäävän tekijän: ”Yhteistoiminta ja paikallinen sopiminen edellyttävät luottamusta. Sitä ei voida luoda normeilla.”

Noihin lauseisiin taitaa kiteytyä koko paikallisen sopimisen ydin.

Blogi_TiinaVaikka lakeja tai tes-kirjauksia kuinka muutettaisiin, sillä ei ole merkitystä, jos asioista ei päästä sopuun siellä, missä paikalliset sopimukset tehdään: yrityksissä ja työpaikoilla.

Paikallisen sopimuksen tekemiseen ei voida pakottaa tai velvoittaa. Sitä voidaan vain edistää. Jos luottamus puuttuu, sopimus jää todennäköisesti tekemättä.

Tiina Olin
lakimies
INFRA ry

KOMMENTOI KIRJOITUSTA

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s